Sinisiä kevätkukkia ja yllätys ruohikossa

Toissapäivänä, siis keskiviikkona, päätin lähteä kameran kanssa joen rantaan katsastamaan luontoa. Siellä on yksi paikka, jossa kasvaa sinivuokkoja. Ihan sen lähellä on vanha tekolampi, jonne sammakot keväisin kerääntyvät kutemaan. Jyrkällä joenrantatörmällä kasvaa tuoksuorvokkeja ja hiukan myöhemmin keväällä esikkoja. Alueella oli talo vielä 15 vuotta sitten, nyt rakennuksista ei ole enää mitään jälkiä näkyvissä, ainoastaan joidenkin puutarhakasvien jälkeläiset ( ja se tekolampi) kertovat tarkkaavaiselle katsojalle jotakin paikan historiasta.

Sinivuokko (Hepatica nobilis) on kevään ensimmäisiä luonnossa kukkivia kasveja. Nämä yksilöt ovat aika pieniä ja vaatimattomia, mutta niiden kasvupaikka on valtavan ison kuusen alaoksien alla; sinne ei aurinko pääse paistamaan kuin myöhään iltapäivällä.

Minua ilahduttaa se seikka, että vaikka vuokot kasvavat suositun lenkkipolun vieressä, ne ovat saaneet siinä kasvaa ja levitä ihan rauhassa, niitä ei ole revitty kotiin vietäväksi.

Nämä ovat tuoksuorvokkeja (Viola odorata), aivan viehättäviä vanhoja puutarhakasveja. En osaa sanoa, millaisia ne olivat vanhoissa puutarhoissa, luultavasti paljon isompia. Nämä löytämäni kasvit ovat todella matalia; niitä saa kaivella esiin viimevuotisten kuivien korsien alta. Pitää kumartua polvilleen maahan voidakseen haistella niitä, mutta se kyllä kannattaa. Tuoksuorvokki on tietenkin saanut nimensä ihanasta tuoksustaan. Se tuo mieleen freesian tuoksun, mutta on hienostuneempi, ei niin voimakas.

Istuin maassa nauttien orvokin tuoksusta. Aurinko paistoi, tuuli oli aamuisesta alkanut yltyä oikein kunnolla. Ajattelin että jostakin vanhasta männystä voisi katketa oksa ja osua päähäni. Mietiskelin myös, että enpä ole koskaan nähnyt siinä metsikössä - tai missään muuallakaan sillä alueella - kyytä tai rantakäärmettä. Katselin ruohikkoa ja yhtäkkiä huomasin komean sammakon (Rana temporaria) kököttävän ihan siinä vieressäni. Se raukka oli kai pelosta jähmettynyt paikoilleen, oli ehkä pelästynyt, että istahdan sen päälle. Kuvasin ensin sen takapuolen, kas kun se oli niin päin, mutta pitihän myös naama pitää saada kuvatuksi. Varovasti liikuin sammakon etupuolelle ja sain muutaman kuvan. Katselin sitä tarkasti ja läheltä ja ihastelin sen kaunista väritystä: tummia, lähes mustia juovia ja täpliä oliivinvihreällä pohjalla. Komea otus, aika isokin, ainakin kymmenen cm. Hetken kuluttua sen hermot pettivät ja se lähti loikkimaan rinnettä alas ja sukelsi komealla loikalla Aurajokeen. Sinne se luultavasti oli matkalla, sammakkolammella ei vielä ollut mitään toimintaa.

Mikä katse!



Tämä kaunokainen on  jäljellä vanhasta puutarhasta.

Ei juttua ilman kissaa! Nämä kissat ovat kuitenkin pajun (Salix) kissoja.

Leskenlehtien (Tussilago farfara), kevään ihan ensimmäisten kukkien, aika alkaa olla jo ohi. Mutta aina ne ilahduttavat silmää loistaessaan pieninä aurinkoina harmaanruskeasta heinikosta. Siitä alkaa kevät, kun ensimmäinen leskenlehden kukka, kirsikukka kuten lapsuudessani niitä nimitettiin, puskee keltaisen kukintonsa esiin ojanreunalla.

Myöhemmin iltapäivällä tuuli yltyi niin kovaksi, että meiltä(kin) täällä Turun kaupungin laitamalla katkesivat sähköt puoleksi tunniksi.

Pääsiäistipuja, pääsiäispupuja ja kissa

Meillä ei ole vuosikausiin ollut mitään pääsiäiskoristeita; en ole varsinainen koristeihminen - paitsi jouluna. Rairuohon kasvatus ei oikein onnistunut silloin aikoinaan kun yritin, kissat söivät sen tuota pikaa ja koristetiput saivat kyytiä. Mutta silloin tällöin kasvatan kukkaruukussa herneenversoja, lähinnä itseäni varten, mutta olen kyllä huomannut hernepusikossa muitakin herkuttelijoita. Nytpä keksin yhdistää kaksi asiaa, herneenversoviljelmän ja pääsiäistiput. Tulos on vallan hurmaava vaikka sen itse sanon. Sisukin tykästyi pääsiäiskoristeeseen ihan vallan mahdottomasti. Tipuja saa katsella, kosketella, töniä, pussailla ja pudotella hernepensaasta. Ja herneenversoja saa syödä ihan luvan perästä!
Kissoilta piilossa on toinen viljelmä, josta napsin versot sunnuntaina lounaalle saapuvien vieraiden salaattiin - kaikki vieraat eivät ole niin paljon kissaihmisiä, että jakaisivat mielellään salaattiaineksensa kissojen kanssa.

 

Meidän lähimetsässä asustaa pääsiäispupu tai kolme. Eräänä päivänä näin kolme pupua (keskenkasvuisia rusakonpoikasia), jotka juoksivat kilpaa tuossa pihakalliolla. Sittemmin ne ovat käyneet syömässä ruohoa, jota vielä on aika surkean vähän. Toissapäivänä ehdin tarttua kameraan ja saada jokusen kuvan pikku ruohonpuputtajasta.

Kuten sanottu, ruoho on vielä aika vaatimatonta, mutta hyvin se maistui pupulle. Ihmettelin valkoista läiskää sen selässä mutta en keksi sille mitään selitystä. En ole pupuekspertti.

Pupu siirtyi kallion laidalle tähyilemään, näkyisikö jossain vielä ruohoa. Hetken kulutta eräs naapuri tuli kulman takaa pihaan...

ja pupu sai jalat alleen. Nopeasti se hävisi kallion toiselle puolelle. Kamera ehti kuitenkin ikuistaa sen komean hännän, noista istumakuvista sitä ei kokonaan näekään.

 

Lisää näyttelykuvia naapurista

Princess Nadezjda ei sunnuntain näyttelyssä hurmannut smaragdisilmillään vain tuomaria vaan myös erään paikallisen valokuvaajan nimeltä Alex Orlov. Hän kuvasi prinsessaa niin kuin nyt prinsessoja kuvataan, kun sellainen nähdään ilmielävänä. Tunnustettakoon tässä, että kun läntisen naapurimaamme prinsessa prinssinsä kera kävi täällä Turussa visiitillä joitakin aikoja sitten, minäkin riensin kameroineni muutaman (sadan? tuhannen?) muun turkulaisen kanssa  kuvaamaan häntä.
Mutta asiaan! Tässä siis vielä muutama kuva kauniista venäjänsinisestä. Kiitokset kuvaajalle ja kiitokset myös Birgitalle, joka lähetti kuvat minulle.

Arvostelu  meneillään, tuomari varmaan nappaa kohta kissan käsiinsä...

Aivan oikein. Näin pieni ja siro kissa mahtuu hyvin istumaan tuomarin kämmenellä. Katsekontaktia otetaan puolin ja toisin.

Venäjänsiniset on arvosteltu, tuomari valitsee värin parasta eli laittaa arvostelemansa kissat - tässä  venäjänsiniset -  paremmuusjärjestykseen. Prinsessamme hävisi siis karvan mitalla ja tuli toiseksi, mutta jätti taakseen viisi muuta.

Valinta voi kestää ja kestää ja kestää. Tällainen tilanne vaatii kissalta hyviä hermoja, lähellä ympärillä on muita kissoja, myös ihmisiä ja meteliä.

Birgitta kertoi, että Princess Nadezjda käyttäytyi arvokkaasti koko näyttelyn ajan, tilanteessa kuin tilanteessa. Hienoa! Kerran vielä onnittelut uudelle IC-tytölle!

Näyttelyuutisia Pietarista

Eilisiltana tuli Pietarin prinsessan emännältä todella mukavia uutisia: hän ja Princess Nadezjda olivat viettäneet päivän kissanäyttelyssä, prinsessa sai kolmannen CACIBinsa ja valmistui siis kansainväliseksi championiksi eli sai titttelin IC. Superhienoa, onnittelut kauniille prinsessalle ja hänen emännälleen, joka työkiireistään huolimatta on ehtinyt käyttää kaunista tyttöään näyttelyissä.
Näyttelyssä oli seitsemän venäjänsinistä, ja laittaessaan kissoja järjestykseen tuomari Natalja Sidorova antoi prinsessallemme  sijan kaksi. Ykkössija olisi tullut, jos turkki olisi ollut hieman paremmassa kunnossa. Mutta niin kuin moni muukin tuomari on sanonut, Nadezjdalla on aivan fantastiset silmät, ja niitä ylisti tämäkin tuomari. Minäkin taisin mainita jotain sen suuntaista edellisessä tekstissäni.
Seuraavista kuvista saa pienen aavistuksen asiasta, mutta kuten Birgitta mainitsi kuvia lähettäessään, valaistus näyttelypaikalla ei ollut paras mahdollinen, silloin kuvien värimaailmakaan ei ole paras mahdollinen. Kaikkihan me tiedämme (?), että venäjänsinistä kissaa pitäisi kuvata vain lempeässä päivänvalossa. Mutta valitettavasti sitä ei ole mahdollista saada aina ja joka paikkaan.

Tässä odotellaan, että jotain alkaisi tapahtua...

Ja tuota pikaa sitä sitten ollaankin tuomarin pöydällä, tuomarin käsissä tarkassa syynissä.

 

Arvostelu ohi, kaunis rusetti koristaa häkkiä saavutetun voiton merkkinä.

Prinsessa rentoutuu, katsoo tarkasti häkin avonaisesta aukosta ulos. Eiköhän käytävän toisella puolella tuijottele toinen kissa, yhtä tarkasti.

Silmät lähikuvassa. Kuten sanottu, kauniimpia venäjänsinisen silmiä ei tarvitse toivoa.

Niin kaunis, niin komea, niin söpönen...

Kuukausi on vierähtänyt ystävänpäivästä, kolmekymmentä pimeää, sateista, räntäistä, tuulista päivää. Ja sitten yhtäkkiä: ruoho on vihreää (HUOM! nyt puhun Turun alueesta, muualla Suomessa on käsittääkseni vielä lumihankia ihan riittämiin), kevätlinnut laulavat, leskenlehdet kukkivat täyttä päätä ja aurinko, aurinko paistaa! Hoh hoh, tässähän tulee ihan runolliseksi. Olin tänään pitkästä aikaa lenkillä maastossa; vauhti oli tosin kuin etanalla, mutta siitä viis! Pääasia oli ulkoilu eikä nopeus.
 Pietarin prinsessan emäntä on hienosti sisäistänyt sen asian, että kasvattaja niin kovin mielellään vastaanottaa kuvia ja terveisiä kotoa poismuuttaneista lapsukaisistaan. Asuupa kasvattikisu lähellä tai kaukana, aina on mukava kuulla, että asiat ovat hyvin. Suurkiitokset siis Birgitalle Pietariin. (Tämä teksti selitykseksi otsikon ensimmäiseen osaan: niin kaunis.)
Danten syntymäpäivää juhlittiin viime sunnuntaina, kun asukkaat olivat päässeet takaisin kotiinsa putkiremonttievakosta. Jo ensi vilkaisulla huomasi, että Dante oli viihtynyt vallan mainiosti evakossa, varsinkin ruokapöydässä. Ruoka oli ollut hyvää ja sitä oli ollut runsaasti. Tästä seurauksena pojan vyötärö on hävinnyt ja posket tulleet takaisin, ne komeat kollinposket! Harrolla on eri geenit kuin Dantella, häneen ei evakkomuona  vaikuttanut sitä eikä tätä. Hän on ihan yhtä lutusen suloinen kuin aina.

Nykyajan uuninpankko. Tässäpä on kiva makailla ja häiritä emännän työskentelyä tietokoneen parissa - tai vaikka itse yrittää viestittää terveisiä tutuille! Että osaakin olla kissaneidillä upeat silmät, sanoisinpa että täydelliset venäjänsinisen silmät!

Tämä kuva taitaa olla jo muutaman kuukauden takaa. Kaunis prinsessa Nadezjda on vangittuna häkkiin. Sieltä hän katselee, näkyisikö pelastavaa prinssiä missään. Tuolla... tai ehkä tuolla! Mutta eipä taida prinsseistä olla kaunottaren sankareiksi, ihan samalla tavalla ovat kaltereiden takana kuin prinsessakin - ollaanhan kissanäyttelyssä.

Komea velipoika esittelee niitä kadoksissa olleita ja uudelleen löytyneitä kollinposkiaan, ja pikkuisen on ilme hämmentynyt: kuinkas nyt näin pääsi käymään.

Tietysti tätä ilosanomaa voisi levittää kaikille kastraattipojille, jotka haluavat kutistuneet poskensa takaisin: pysytelkää pojat ruokapöydässä ajallaan älkääkä nirsoilko, niin tuota pikaa näytätte taas oikeilta kolleilta. Siis etupäästä; takapään poistoihin ei syöminenkään valitettavasti tuo mitään täydennystä, se ei palaa entiselleen vaikka mitä tekisi!

Hurmaava Harro, jolla  on posket melkein entisellään ja jolta löytyy myös vyötärö!

Hyvää Ystävänpäivää, ystävät

Ystävyyttä on...
               yhteiset aamupäivätorkut auringonpaisteessa

Kaunottaren opetus eli Kaisa taas asialla

Tapahtui tänään. Osapuolet olivat lumoava kaunotar tropiikista eli silmieni ilo talven kylmyydessä ja pimeydessä sekä Kaisa-rouva.

Kas tässä on kaunotar tropiikista. Ostin se pari kolme vuotta sitten kukkakaupan tarjoushyllystä. Se kukki aikansa ja lopetti; jäljelle jäi tietenkin muutama lehti. Yleensä olen heittänyt orkidean kukinnan jälkeen pois, mutta tämä yksilö sai jäädä ikkunalaudalle. Muistinpa silloin tällöin antaa sille vähän juotavaakin. Vähän ennen joulua huomasin sen kasvattaneen ylimääräisen varrenpätkän, jossa oli pieniä nystyröitä. Jess! Uusi varsihan se siinä ja nuppuja! Sellaista ei meillä ole ennen tapahtunut. Tammikuun alussa aukesi ensimmäinen kukka, sitten toinen, kolmas ja neljäs. Ihan siinä vaan, keittiön ikkunalaudalla, lasin takana Suomen hyinen (?!), hämärä talvi. Ruukun ympärillä on koko ajan ollut muita ruukkukasveja suojaamassa kukkivaa kaunotarta, meillä kun liikuskelee näitä karvaisia kasvinsyöjiä. Kunnes sitten tänään...

Nostin kaunottaren pöydälle upottaakseni sen juomaan viikoittaista vesiannostaan. Kaisa loikkasi pöydälle ja rupesi haistelemaan kukkaa. Tietenkin! Tätähän meillä tapahtuu jatkuvasti. Mutta ennen kuin ehdin kissaa sanoa, Kaisa oli haukannut palasen ylimmän kukan terälehdestä.

Mutta, mutta...  nytpä ei ollutkaan kysymyksessä maukas tulppaani tai päivänkakkara vaan todella -yök yök - pahanmakuinen  (vaikkakin ah, niin kaunis) viidakon lumoojatar. Terälehden pala löytyi lattialta. Kaisa poistui paikalta hiukan nolon näköisenä. Minä ajattelin, että ehkä Kaisa ei toista kertaa haukkaa orkidean terälehteä. Ja jos oikein ottaa opikseen, ei minkään kukan terälehteä - eikä lehteäkään. Hm... toiveajattelua!