On hauskaa tontuilla, kun joulu on ovella... Osa 1

Kaikkihan me tiedämme, että tonttuja on olemassa. Ihan oikeasti on. Pohjoismaisen kansanuskomuksen mukaan tonttu on kääpiömäinen haltija, joka viihtyy asumusten tienoilla ja joka hyvin kohdeltuna edistää talon onnea ja hyvinvointia. Ihmiset ennen vanhaan uskoivat lujasti, että talon tärkeillä rakennuksilla oli oma tonttunsa; oli riihitonttu, saunatonttu, myllytonttu ja kotitonttu.
Kun kaikkia niitä kohteli hyvin, ne hoitivat oman osuutensa - ja päinvastoin.
Jos nyt kuitenkaan ei halua uskoa näihin pikkuisiin tonttuihin, uskottavaksi jää vähän isompia tonttuja.  Esimerkiksi joulutontut, nuo pukin reippaat apulaiset, jotka raatavat pitkin vuotta valmistaakseen ihmisille kaikki ne miljoonat lahjat, joita ihmiset toivovat saavansa jouluaattona, vaikka kaapit suorastaan pursuilevat rompetta  edellisten joulujen jäljiltä. Joulutonttuja voi nähdä iltaisin ennen joulua hiippailemassa ikkunoiden takana; niiden työtehtäviin kuuluu myös vakoileminen. Lahjoja tuodaan vain kilteille lapsille, tuhmat eivät saa mitään. Joulutonttuja näkyy runsaina esiintyminä juuri näihin aikoihin koulujen joulujuhlissa.
Sitten vielä on niitä oikein isoja tonttuja. Sellaisia tonttuja, jotka kaahaavat autoillaan ylinopeutta missä ja milloin vain, jotka heittelevät roskia ihan minne vain ja ylipäätään tekevät kaikenlaisia töllöntöitä ja tyhmyyksiä. Niitä tonttuja on tosi paljon, joka paikassa - niitä jokainen on nähnyt ympäristössään. (Nykysuomen sanakirja: tonttu 'yksinkertainen, tyhmä ihminen)

Meillä asuu kotitonttu. Yksitoista kuukautta se asuu kaapissa, josta se tulee ulos joulukuun alussa ja jonne se laitetaan takaisin viimeistään Nuutinpäivänä. Tänä vuonna se pikkuisen leikki Julinkan kanssa, joka otti päivänokosia  kiipelypuussa.
            

Julinka nukkuu kaikessa rauhassa mutta herää äkkiä johonkin ääneen: joku hiipii jossakin. Kuka?

Kummallista, ei näy ketään missään.

Paitsi... jaaha, kotitonttu on astunut ulos kaapistaan, taitaa olla joulu tulossa.

Mitä, aikooko se tulla tähän samaan petiin? Eihän tähän mahdu kuin yksi pieni kissa tai no, sanotaanko keskikokoinen.

Ai että jos ei kaksi mahdu, niin jonkun pitää lähteä! Ja mikäs tuolla lattialla vipeltää ja vinkuu?

Sinullako on ihan oma punainen jouluhiiri, jonka myös pitää päästä tähän nukkumaan?

No olkoon sitten niin! En nyt juuri kyllä viitsisi lähteä, kun Marjatta voi kohta tulla ja antaa vähän lounasta tai välipalaa. Ihan kiva, että kylkeni kelpaa teille pehmeäksi tyynyksi. Mutta mitä tuolla lattialla nyt tapahtuu?

Miminkan Grand Old Man - 16 vuotta tänään. Onnittelut Nöpölle!

On todella vaikea uskoa, että kokonaiset 16 vuotta on kulunut siitä, kun meidän talon vanhempi herra, siis Nöpö, sekä hänen siskonsa ja veljensä syntyivät. Asuin silloin vielä edellisessä asunnossa, mutta muutto oli edessä kolmen viikon kuluttua. Koko huusholli oli siis lähes täynnä tyhjiä, puolityhjiä ja pakattuja pahvilaatikoita; kaaos oli melkoinen. Mutta Darinkaa ei tilanne juurikaan hetkauttanut. Kun aika tuli, se synnytti pennut tyynen rauhallisesti minun sänkyyni, siihen valmiiksi laitetun pentukorin viereen. Koriinhan äiti lapsineen sai heti viimeisen vauvan tultua siirtyä, ja siinä samassa korissa ne sitten kolmen viikon kuluttua kuljetettiin uuden kodin saunan lauteille odottelemaan muuton loppumista ja olojen rauhoittumista.

Kauan saivat kissat odotella normaalioloja. Pahvilaatikkoaikaa kesti monta viikkoa, mutta pentuja se ei tuntunut haittaavan. Niillä oli kaikesta päättäen mukava lapsuus, kun saivat kiipeillä pahvilaatikoiden päällä, leikkiä hippaa ja kätkeytyä piiloon äidiltä ja apuäidiltä eli Annoushka-mummulta, joka vaivojaan säästämättä auttoi tytärtään lastenhoidossa ja niskasta kantoi pikku karkureita koriin äidin luo maidolle. Aikanaan sisko ja veli muuttivat uusiin koteihin, mutta Nöpö sai jäädä vanhaan kotiin. Leikkikaverina Nöpöllä oli monen vuoden ajan äidin veli Dani, mutta eniten Nöpö tykkäsi äidistään. Äidin vieressä oli paras nukkumapaikka - ei ihan kylki kyljessä, siitä ei äiti välittänyt, mutta siinä lähellä. Äidin luona Nöpö halusi piipahtaa, vaikka oli tyttöystäviäkin kylässä. Äiti ja muut kissat olivat hienotunteisesti  oven takana morsiamien vierailun ajan. Nöpön neljä morsianta saattoivat maailmaan yhteensä 14 pienokaista, joista viiden kautta suku on jatkunut.

Noista ajoista on paljon vettä virrannut Aurajoessa. Nöpö alkoi kirjoittaa pakinoita, kun tyttöhuolia ei enää ollut. Kun meillä viime vuosina on ollut muutamia pentueita, Nöpö ei ole jatkanut Dani-enonsa lailla pentujen leikittäjänä, pikemminkin päinvastoin. Nöpö on vetäytynyt sivuun, itse asiassa mennyt karkuun ja turvaan, kun vilkkaat pennut ovat pyyhältäneet vieressä. Nuoremmat hoitakoot lapsensa, ei vanhan herran tarvitse!

EC Miminkan Darinka ja H-pennut Hannibal edessä, Hamilkar eli Nöpö takana ja jossain siinä välissä veljesten sisko Honey Hesperidia, myöhemmässä elämässä Josefina.

Nöpö oli jo pienenä melkoinen hurmuri - no totta puhuen, kaikki kissanpennut ovat ihania hurmureita

Naisväki on poistunut pesästä, raitapaidat voivat käydä pienen painiottelun.

Ikkunan edessä on tilapäiset verhot, joista pienen kissa kynnet saavat hyvän otteen ja kiipeily on ihan easy peasy. Tässä siskon tyylinäyte. Ipanat kiipeilivat myös huonesaarnissa, joka ei pitkään kestänyt kahtatoista tassua hennoilla oksillaan vaan otti ja kuoli.

Muutama vuosi on kulunut onnellisesta lapsuusajasta. Nöpö on nuorukainen, joka tässä lekottelee selällään. Tapa on säilynyt kautta vuosien.


Hauskaa syntymäpäivää Nöpö!
 

Syksyn väriloistoa ja evakkoreissu

Meidän taloyhtiön neljä taloa on sijoiteltu kauniiseen maisemaan: ihanan vihreitä kuusia ja ikihonkia, koivuja, pihlajia, vaahteroita - kaikki kuulemma ihan luomuna kasvaneita. Talojen rakentamisen jälkeen on vielä sopiviin paikkoihin istutettu ruusu- ja aroniapensasaitoja. Lopputulos on viehättävä. Keväällä ja alkukesällä saa ihastella lehtipuiden hennon vihreitä lehtiä ja pensasaitojen punaista ja valkoista kukkaloistoa. Ja näin syksyllä puut ja pensaat hehkuvat lähes uskomattomissa väreissä. Ei todellakaan ole tarvis lähteä Lappiin ihailemaan väriloistoa, sitä riittää ihan omassa pihassakin. Tietysti Lapissa on ruskan lisäksi jotain muutakin, mitä meidän pihasta puuttuu, esimerkiksi  tunturit ja porot. Pihamme kalliot ja oravat kyllä jäävät toiseksi maasto- ja eläinvertailussa.
Toissapäivänä vihdoin tartuin toimeen - tai siis kameraan - ja valokuvasin pihamme väriloiston ennen kuin lokakuun tuuli lennättää kaikki lehdet maahan. Ihan viime tipassa sen tein, eilen ja tänään on koivunlehtiä sadellut tuulen myötä maan peitoksi. Huomenna varmaan lehdenpuhalluskone pörrää ja häiriköi kaiken päivää pihalla.

Meidän, siis kissojen ja minun, asuman talon pääty. Oikealla kasvava upea koivu on kuulemma valinnut paikkansa huonosti, sen juuret häiritsevät vesijohtoa tai jotain, ja puu on saanut häätökäskyn.

Ruusuaidan takana on käynti takapihalle, ja aronia-aidan takana on lasten leikkipaikka.

Tätä kujaa pitkin mennään naapuritaloon Ulla-serkun luo.

Tämä kuva olisi kannattanut ottaa pari kolme päivää aikaisemmin; silloin vaahterassa oli vielä kaikki lehdet tallessa, samoin aroniassa. Autoni parkkiruutu on juuri vaahteran kohdalla, ja erinäiset keltaiset lehdet olen viime aikoina poiminut autoni päältä ennen liikkeellelähtöä.

Tämä ihana koivu kasvaa Ulla-serkun parvekkeen edessä ja levittää miljoonia siemeniään myös hänen parvekkeelleen.



Rauhallinen lauantai-iltamme eilen päättyi draamaan ja evakkoon. Puoli kahdeksan aikaan kävin kutsumassa Sisua pois parvekkeelta. Alhaalla seisoi muutamia ihmisiä, jotka kehottivat minua poistumaan asunnostani, koska naapurin ikkunoista tuli savua. Minä en kylläkään nähnyt mitään enkä haistanutkaan, mutta lähdin kiireesti ottamaan esille  kissojen kuljetusbokseja. Onneksi Kaisa oli Ullalla hoidossa, niin että pakattavia kissoja oli vain kolme. Nöpö ja Sisu menivät sovinnolla bokseihinsa, mutta Julinka säikähti tilannetta ja piiloutui. Kissarouvaa etsiessäni joku tuli soittamaan ovikelloa ja taas sain kehotuksen varmuudeksi poistua asunnosta. Löysin Julinkan sängyn alta ja sulloin sen omaan boksiinsa. Minulla on aina ollut, ihan periaatteesta, joka kissalle kuljetuslaatikko asunnossa sisällä. Oikeasti en ole ajatellut, että katastrofi tulisi ja kuljetusbokseja tarvittaisiin, mutta näin vain kävi! Porraskäytävässä oli liikettä, kun yläkerran asukkaat lapsineen ja kissoineen myös siirtyivät ulos turvaan. Paloautot olivat tulleet paikalle, niitä oli aika monta sekä kadun puolella että pihassa, ja palomiehet olivat jo työn touhussa täyttä päätä.

Vein kissat autooni ja kipaisin hakemaan kameran. Tässä kuvassa näkyy palava asunto, jonka ikkunoista tulee mustaa savua. Meidän ikkuna on kuvan vasemmassa reunassa alhaalla. Tulipalo oli siis naapuriportaassa ylimmässä kerroksessa. Lehdestä luin tänä aamuna, että koko huoneisto paloi asuinkelvottomaksi, mutta onneksi kukaan ei loukkaantunut.



Palomiehet työssään. Palo siis saatiin sammumaan nopeasti ja raivaustyöt aloitettiin välittömästi. Myöhään yöhön nämä äänet kuuluivat meille. Palasin kissojen kanssa evakosta (minä Ullan luota, kissat  autosta) vähän kymmenen jälkeen. Kissat olivat helpottuneita, kun pääsivät kotiin, mutta parvekkeelle ne eivät uskaltaneet mennä, kun ulkoa kuului ajoittain julmetun kovaa ääntä raivausmiesten heitellessä palaneita tavaroita parvekkeelta alas.

Eikä me olla veljeksiä... vai ollaanko?

Silloin tällöin käyn tervehtimässä lähistöllä asuvia kasvattejani - joskus myös kauemmaksikin muuttaneita. On mukava seurata täällä syntyneiden ja ensimmäiset elinkuukautensa täällä varttuneiden kissojen aikuiselämää uusissa kodeissa uusien kavereiden kanssa.
Jonkin aikaa sitten piipahdin tuossa joen toisella puolella tervehtimässä Kaisan esikoispoikaa Dantea (Miminkan Mihail 'Miksu') sekä hänen burmakaveriaan Harroa ynnä tietenkin poikien palvelusväkeä Elisaa ja Samia. Pojat ovat hyviä kavereita, keksivät kaikenlaisia kujeita kai toisilleen huviksi ja tietenkin yllätykseksi kotiinpalaavalle palveluskunnalle!
Ei tullut visiitille oma kamera mukaan, mutta Elisa lähetti minulle muutaman hauskan kuvan 'veljeksistä'.

"No mikäs minut nyt herätti? Siispä esittäydyn: olen Dante ja olin juuri nukkumassa tässä kissaveljeni Harron kyljessä. Melkein aina nukumme näin, ihan vierekkäin. Meillä on täällä kotona monta nukkumapaikkaa ja jokaiseen mahtuu kaksi kissaa." 

"Miten niin erivärinen veli? Eikö veljekset muka voi olla erivärisiä? Totta kyllä, kun oikein tarkasti muistelen, niin siellä vanhassa kodissa minulla olikin harmaa sisko ja äiti ja mummu ja vanha harmaa vaari - eikä veljeä ollenkaan!"

"Kun tulin tänne Samin ja Elisan kissaksi, täällä ei ollut mitään kissaa, ei veljeä eikä siskoa, ei minkään väristä."

"Mutta aika pian tuli tuo Harro. Siitä tuli heti minun leikkikaveri ja nukkumakaveri ja kyllä meitä veljeksiksi sanotaan. Harro kyllä kertoi, että silläkin oli vanhassa kodissa äiti ja siskoja ja veljiä, eikä kukaan niistä ollut harmaa. Toisaalta, ne on burmia kun taas minä ja minun vanha kotiväkeni on venäjänsinisiä, jotka siis eivät kylläkään ole sinisiä oikeasti vaan enempi harmaita, niin että voisiko se selittää tämän ristiriidan."

"Mutta viis väristä, nyt me ainakin ollaan veljeksiä! Ja bestiksiä!Toisinaan  joutuu olemaan velipojalle tyynynä, kuten kuvasta näkyy, mutta sehän on pelkästään mukavaa!"

Meidän uusi perheenjäsen

Selkään sattuu, lonkkaan koskee, koivet ovat kankeat kuin sahapukilla - tähän kurjuuteen päättyy  siivouspäiväni väistämättä. Nuorempana sitä kummasti jaksoi vaikka mitä. Vai jaksoiko? Vai alkaako muistikin temppuilla? Nyt kuitenkin tuntuu, että neljä kissaa sotkee enemmän kuin yksi vanheneva kodinhoitaja jaksaa siivota. Jotakin on pakko tehdä tilanteen korjaamiseksi.
Päätin  hankkia avukseni siivoojan, ja niin meille tuli Sylvi. Sylvi on pieni ja pyöreä mutta litteä. Sylvillä on mustat viikset ja pehmeä ääni. Se on ihan tottelevainen, tuhoaa villakoiria minkä ehtii 45 minuutissa; sen jälkeen se sanoo piip piip - ja kaikki puhti on pois, ihan tyystin. Näin tapahtui heti ensimmäisenä työpäivänä, ja silloin Sylvi sattui olemaan saunan lauteiden alla kauimmaisessa nurkassa. Siinä ei muu auttanut kuin että minä konttasin sinne nurkkaan hakemaan Sylvin pois ja kiinnittämään sen johdolla pistorasiaan saamaan uutta virtaa.
Arvasitte oikein: uusi perheenjäsenemme on  pikkuinen robotti; Sylvi-nimen se sai saapumispäivänsä muistoksi.

"Tässä minä Sisu-poika istun kaikessa rauhassa ja mietiskelen, ja mitä tapahtuukaan. Sängyn alta tulee esiin suriseva pieni rakkine. Siis ihan itsekseen! Punaiset ja siniset valot vilkkuu. Onkse ufo? Miks Marjatta ei tee mitään - paitsi filmaa?

"Härveli lähestyy suoraa kurssia kohti mun varpaita. Häntänikin on vaaravyöhykkeessä! Valot vilkkuvat, viikset pyörivät vinhaa vauhtia, mutta tuumaakaan en siirry!"

"Nyt on tiukat paikat. Noi etuviikset ei häntääni siepanneet, mutta ties mitä takana vaanii..."

"Huh, vaara ohi ja kaikki jäsenet ehjinä! Onneksi en loikannut tuoliin, ei pääse kukaan haukkumaan, että meni pupu pöksyyn!"

"Rakkine poistui etuoikealle oven suuntaan, jossa on tuoli.. ja mitä mun vanhat silmäni näkeekään! Ei voi olla totta! EI VOI OLLA TOTTA!!"

"Katsokaas nyt tätä! Jo on aikoihin eletty! Meidän aina niin reipas ja rohkea mummu piileksii tuolilla ja mulkoilee epäluuloisena pörisevää pikku vempainta. Varpaat on visusti piilossa.Hah! Toivotaan että häntä säästyy, jos rakkine vaikka osaakin hypätä ja pikkuisen haukata Julinkan hännästä."

Kieliasiaa

"Terve kaikille, minä tässä, Sisu-kisu vaikka ihan mustavalkoisena. Tai siis kuva on melkein mustavalkoinen, hurmaavat vihreät silmänikin näyttävät ihan harmailta. Mutta tässä jutussa onkin kysymys kielestä - ei kylläkään siitä, onko kaikkien pakko opiskella koulussa ruotsia vai  eikö ole, siihen en nyt tässä yhteydessä ota kantaa, vaan siitä, näytänkö jotenkin hölmöltä kun pikkuisen vaaleanpunaisen kieleni kärki näkyy tällä tavalla suustani."

" Kun oikein syvällisesti tarkastelen kuvaani, on ihan pakko todeta, että kissan kuin kissan ilme - jopa minun -  on hiemän pöllämystynyt. Ihan kuin pitäisi löytää ratkaisu huippuvaikeaan ongelmaan eikä ole edes aavistusta millaiseen..."

"Tämä ihastuttava kissarouva on minun esiäitini Chia, meidän Nöpö-vaarin tytär ja minun äidinäidinäidinäitini ( kai tuli tarpeeksi äitejä?). Hänellä on suu somasti supussa, ei näy kieltä, ei hampaita. Mutta! Hänestäpä on tullut kuuluisa, ihan totta, ympäri maailmaa! Kerran eräänä aamuna hän unohti kielensä ulos suusta, ja siitä se kuuluisuus  sitten alkoi...
Marjatta ei osaa laittaa sitä kuvaa tähän, mutta osaa sentään näpytellä osoitteen jota klikkaamalla kuva saattaa ilmestyä eteenne. Ja jos ei ilmesty, näppäilkää itse se osoite niin näette omin silmin, mistä puhun. Mutta ehkäpä pitäisi unohtaa aika lailla isompi osa kielestä tuulettumaan, jotta saavuttaisi kuuluisuutta, ei pikkuruinen kielenkärki saa muuta aikaan kuin tyhmähkön ilmeen muuten kauniilla kasvoilla. Hm! Marjatta sanoi, ettei saa kehua itseään.
http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288582759569.html

Mökkielämää

Hieman on aikaa vierähtänyt tuosta toukokuun päivästä, kun viimeksi kirjoitin. Sen jälkeen on kesä tullut ja sen myötä kärpäset ja muut ötökät - Sisun ja äitinsä Kaisan iloksi. Ja tietysti meidän muidenkin!
Vietin Sisun, Julinkan ja Nöpön kanssa kesäkuussa viikon mökillä. Kaisa ilahdutti sillä aikaa Ulla-serkkua naapurissa. Viikkomme olikin tapahtumarikas (kamala svetisismi, sanoisi vanha äidinkielenopettajani Lippo), ja sen kuluessa Sisu sai tutustua uusiin ulottuvuuksiin nuoren elämänsä aikana.

Ensimmäinen juttu meni näin: Saavuimme mökille alkuillasta. Kannoin tavaramme ja kissat sisään, päästin kissat pois kuljetuslaatikoista. Siinä ne haistelivat tutut paikat, saivat vähän ruokaa ja lähtivät yläkertaan lepäämään pitkän matkan rasituksista. Mökin emäntä ja minä lähdimme alas rantaan joksikin aikaa istuskelemaan laiturille. Tulimme sieltä sitten takaisin tupaan, ja eikös mökin takaovi ollutkin auki! Juu, ja Julinka kökötti kaikessa rauhassa pihakalliolla. Kissarouva kannettiin sisään ja moitittiin kohtuullisesti. Mutta minkäs kissa luonnolleen voi! Jos ovea ei lukita ja jos hän osaa sen avata, niin miksi hän ei avaisi jos siltä tuntuu ja päästäisi itseänsä ulos? Näin ajattelee meidän Julinka.

 Käväisin yläkerrassa katsomassa, ovatko pojat tallella. Nöpö nukkui sängyllä; Sisua ei näkynyt, mutta ajattelin sen menneen johonkin piilopaikkaan rauhoittumaan. Rupesimme mökin emännän kanssa katselemaan uutisia televisiosta. Siinä sitten tulin vilkaisseksi olkani yli kuistille, ja nanosekunnin ihmettelin, kun näin että siellä kävelee valppaan näköinen hoikka harmaa kissa. HARMAA KISSA! Syöksyin ulos, ihan rauhallisesti kylläkin, etten säikäyttäisi kissaa tiehensä. Niin, Sisuhan se oli. Se oli tutustunut mökin ulko- ja alapuoleen parin tunnin ajan ja varmaan melko perusteellisesti. Tiedän että mökin, joka on rakennettu monen jalan varaan kalliolle niin että alakautta näkee toiselle puolelle kun kumartuu, - siis siellä mökin alla asuu Saku Sammakon sukua aika paljon. Ne ovat arkaa väkeä, tulevat vasta myöhään illalla loikkimaan pihalle. Luulen että niitä Sisu kävi tervehtimässä ja toivon tietenkin, että suku ei Sisun käynnistä saanut mitään traumoja.
Ovet lukittiin sen jälkeen melko visusti, eikä Julinka saanut niitä auki vaikka miten päättäväisesti hyppi kahvassa.


Nöpö ja Julinka nauttivat aamupäivätorkkuja. Kummankaan tuolissa ei löydy tilaa Sisulle, niinpä pojan on aina haettava torkkupaikkansa muualta.

Tällä kertaa paikka löytyi mökin emännän sylistä. Tässä on hyvä!



Ikkunan takana tapahtuu jotain. Sisu kiipeää kärppänä katsomaan, Julinkan lepohetkeä kiipeily häiritsee.

Oksalla nököttää aivan hurmaava harmaa pieni lintu, töyhtötiainen. Kampauksesta tulee mieleen nuoruus ja punkkarit.

Vanhaherra Nöpökin valpastuu aika ajoin nähdessään luontoa mökin ikkunasta. Nöpö ei halua mennä ulos tutustumaan luontoon ihan tassukohtaisesti, semmoinen on aika... pelottavaa.



Mutta siis näin lasin läpi voisi pikkuisen säikäyttää tuota pörröhäntää, jonka turkki on vielä puoliksi harmaa, vaikka kesä on jo pitkällä.

Nuori oravarouva, pienokaisia tulossa pikapuoliin. Korvissa ei ollenkaan tupsuja.

Toinen oravarouva, myös odotuksen tilassa. Korvissa komeat tupsut. 

Oravarouva n:o 1 puun oksalla odottamassa, että häipyisin kameroineni. Tulimme hetkeä aikaisemmin polulla vastakkain, rouva oli menossa ruokailemaan. Pienempänä hän väisti minua ja kiipesi lähimmän puun oksalle. Juoksin hakemaan kamerani, rouva ei ehtinyt lähteä alas vaan kiipesi siinä sitten vielä vähän ylemmäksi ja säksätti minulle. Otin kuvani ja menin sisään. Hetken kuluttua rouva ilmaantui lintulaudalle. 

Kauppamatkan varrella olevalla pellolla majaili 18 kurjen lauma, muutamia joutsenia sekä ajoittain lokkeja. Ohi ajavista autoista ne eivät välittäneet mitään vaan aterioivat kaikessa rauhassa. Mutta kun pysäytimme auton ja minä rupesin kuvaamaan, ne käänsivät selkänsä ja lähtivät yhtä jalkaa käyskentelemään poispäin.

Mökkilajärvellä asustelee joutsenpariskunta, jolla on neljä poikasta. Yleensä ne uiskentelivat kauempana, rannoilla missä ei ole mökkejä ihan lähellä. Juhannuksen kunniaksi perhe tuli kuitenkin näköetäisyydelle ja rauhallisesti lipui ohi - mutta vastarannalla. Tarkempaa kuvaa en saanut, matka on aika pitkä, eikä perhe sitten visiittini aikana tullut näkyviin uudelleen.

Valkolehdokki; kasvaa mökkitien varrella, ensimmäinen bongaus tästä kauniista kasvista. Maariankämmeköitä kasvaaa mökin lähettyvillä paljon, ja tänä vuonna niitä näytti olevan erityisen runsaasti.

Kaunis kukinto tälläkin. Nimi on metsävirna, kukinta jo melkein ohi.



Kärpäsiä (?) kurjenmiekan terälehdillä.

Kärpänen onkin mainio aasinsilta mökkilomamme toiseen elämykseen, kärpäset kun ovat monien elukoiden ruokaa, mm. elämyksen toisen osapuolen.
Ja näin se meni: Eräänä iltana istuimme kukin omassa tuolissamme, mökin emäntä, minä, Julinka ja Nöpö. Sisu huiteli jossain. Yhtäkkiä ylhäältä kissojen ja minun makuuhuoneesta alkoi kuulua melkoista jyskettä. Sisu hyppeli siellä ja yritti saada kiinni jotain ötökkää. Sitä jatkui ties kuinka kauan, niin että lopulta lähdin katsomaan tilannetta. Sisu siellä kyllä jahtasi täyttä päätä saalista, mutta se ei suinkaan ollut hyttynen vaan lepakko. Siinäpä olivatkin hyvät neuvot kalliit! Ensin kissa ulos huoneesta - tai ei siis ulos vaan alakertaan, mutta ehdottomasti ei lepakko! Sisu ei suostunut omin jaloin tulemaan, ei  tietenkään, kun kerrankin oli kunnon saalis melkein tassujen ulottuvilla. Kissa siis pois, parvekkeen ovi auki ja huoneeseen valot ja ovi kiinni. Näin tehtiin, ja lähdimme alakertaan odottelemaan kutsumattoman vieraan poistumista.

Sisu oli vähän hikenä, kun metsästys näin loppui. Aikojen päästä lähdin tarkastamaan tilannetta. Lepakkoa ei näkynyt, joten parvekkeen ovi vaan kiinni ja koko jengi nukkumaan. Tuskin olin sammuttanut valon, kun Sisu alkoi taas hyppiä. Valo päälle ja yes! lepakkoahan Sisu-poika taas pyydysti. Se mokoma nahkahiiri ei ollutkaan mennyt ulos vaan piiloon naulassa riippuviin vaatteisiin.

Nyt siis kaikki kolme kissaa ulos huoneesta ja lepakonhäädon viimeinen näytös alkakoon! Vetäisin kiireessäni Sisun valkoisen kömmön päähäni, ettei lepakko iskisi kynsiään tukkaani, ja rupesin huitomaan elukkaa pyyheliinalla parvekkeen oven suuntaan. Lensihän se lopulta ulos ovesta, näin omin silmin ja suljin kiireesti oven. Kissat takaisin, Sisu nyreissään kun operaation grande finale jäi kokematta, valo pois, peitto korviin. Rauha! Ei hyppelyä, ei edes pikkuisen hyttysen perään.

Hieno kokemus kaiken kaikkiaan vaikka aina ei voikaan voittaa, tuumaili Sisu mielessään. Kissani tuntien, niin ainakin luulen.