torstai 27. joulukuuta 2012

On hanget korkeat nietokset... ja muuta jouluista sekä Sisu

Hyvissä ajoin joulukuun alussa aloin suunnitella joulusiivousta. Eihän sellainen - siis yleensä juuri minkään asian hoitaminen hyvissä ajoin - ole minulle ihan luontaista, mutta sain innoituksen puuskan, kun parveke oli puolillaan lunta ja ulkolämpötila oli noin -18. Ulkoilua ei voinut ajatellakaan, joten päätin sulattaa pakastimen. Sisu hääräsi mukana minkä ehti, ja niinpä  kannoin hänet saunaan päiväunille. Kun pakastin oli jo kuivatteluvaiheessa, päästin Sisun taas keittiöön. Heti hän kiirehti tarkastamaan, olinko tehnyt työni huolellisesti.



Ihan sisään kaappiin piti pojan mennä nähdäkseen, olinko hoitanut siivoushommani hyvin. En kuullut mitään valituksia, joten eikun kissa pois kaapista, ovi kiinni ja kaappi kylmenemään.

 



Parvekkeella oli todella Antti-myrskyn tuomaa lunta ainakin kissan polviin asti. Varpaita taisi vähän palella, kun välillä näin Sisun seisovan hangessa kahdella jalalla, jotka eivät suinkaan molemmat olleet takajalkoja. Oikeanpuoleinen kissa asustaa parvekkeella kesät talvet ja on tehty puusta.


Sisu on huomannut seinällä jonkun talviötökän; se pitää katsastaa vähän lähempää, jos sen voisi vaikka syödä, siis pakastettuna.

Lumenpoistoa varpaista!
Lopuksi on syytä tarkistaa myös, olenko asetellut parvekkeen pienet jouluvalot kauniisti ja tasaisesti havujen päälle. Havunneulaset pistelevät ilkeästi urhean pojan varpaita.

Tämän vuoden joulupuumme on valmiina täydessä loistossaan. Kukapa muu siellä seisoo takajaloillaan tutkimassa alaoksien koristeitä kuin utelias Sisu-kisu, meidän jokapaikan höylä.

Meidän joulukukka on amaryllis. Pidän siitä itse kovasti, samoin Sisu. Meillä onkin ollut pientä erimielisyyttä siitä, miten läheltä kukkaa kuuluu ihailla. Mielestäni katseluetäisyys riittää, Sisun mielestä taas kuononkosketusetäisyys.

Tämä yksilö amaryllisten joukossa on  aika ihme: se tuotti kolme kukkavartta, joista ensimmäiseen tuli viisi kukkaa, toiseen kuusi, ja nyt kolmas varsi rehentelee myös viidellä kukalla.

Sisu ja amaryllis samassa kuvassa ja huom! Sisu ei nuuski eika taputtele kukkaa, ei myöskään nojaa siihen niin kuin yleensä.



"Ruokasalin" pöytää koristaa valkoinen amaryllis sekä Sisu.

Tässä Sisu haistelee kukkaa, etutassut ovat jo valmiina tarttumaan siihen, ja tuota pikaa kissa nojasi kukkaan niin voimallisesti, että se kuukahti ihan vinoon. Nöpö, Julinka ja Kaisa eivät välitä tuon taivallista amarylliksestä, eikä Sisukaan sitä kaikeksi onneksi nakertele. Tietääkseni kasvi on myrkyllinen, joten jos olisin huomannut Sisun tutustuvan siihen maistelemalla, olisin tietenkin vaihtanut joulukukkaa - ja se olisi ikävää, koska pidän amarylliksestä.
 
 
 


 

 

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Lekottelua syyspäivän auringossa

Onpas pikkuisen vierähtänyt aikaa edellisestä tekstistä! Kaikenlaista on kyllä sattunut ja tapahtunut ja valokuviakin on kertynyt, mutta kirjoittajan aika vaan tuntuu joskus olevan kortilla - jos ymmärrätte sanonnan.
Tällä kertaa tämän aurinkoisen sunnuntaipäivän kuvasatoa tekstin kera sekä pari muuta juttua.
Sunnuntailounaan jälkeen Julinka löysi mukavan torkkupaikan pianonkannelta. Aurinko lämmitti ihanasti... ah tätä kissanelämää!


Äkkiä jokin ääni herätti nukkuvan kissarouvan.

Keittiön suunnalta se kuului. No just juu kun ei saa rauhassa ottaa edes pieniä torkkuja.

Sisu-poika jäi lounaan jälkeen keittiön pöydälle lukemaan aamulehtien sarjakuvat. Minä olen niin julma, että joskus - aika usein - siirrän lukuhaluisen pojanriiviön saunaan tai jonnekin muualle oven taakse saadakseni lukea lehdet ihan yksinäni. Sisu siis on lukenut sarjikset ja suunnittelee nyt lähtevänsä vaikkapa parvekkeelle pelottelemaan pieniä itikoita.

Mutta kas, mummuhan se siinä makailee ihan joutilaana. Seurallisena poikana Sisu kiilaa mummun viereen pianonkannelle. Ja tottakai mummu nuolee pojan turkin puhtaaksi.

Aah, eikö tämä ole onnea, puolin ja toisin!

Parvekkeella odottavat ihanat punaiset omenat. Ajattelin tehdä niistä hilloa, mutta jotenkin niiden määrä vähenee vähenemistään aina kun käyn parvekkeella.

Eräänä aurinkoisena päivänä tein autoretken Norrskatan saarelle, kolmen lauttamatkan päähän Turusta. Siellä oli kaunista ja merellistä, tuntui melkein kuin olisi pikkuisen käynyt ulkomailla. Saaristolaislampaat nähdessäni tietysti pysäytin auton ottaakseni kuvia näistä hurmaavista elukoista. Olen suuri lampaiden ystävä.

Siinä aidan takana seisoessani kaikki lampaat lähtivät tulemaan luokseni, ne olivat ilmeisesti kovasti seurankipeitä. Kun kerran oltiin ruotsinkielisellä alueella, kysäisin niiltä: - Kuis on, ymmärrättekös te mitä mä teille puhun? Kuka teistä osaa suomea?  Kaikki vastasivat kuorossa : - Mää! Mää! Mää!

torstai 16. elokuuta 2012

Sisu ja kukkakärpänen eli elävän ravinnon metsästys

Noin kuukausi sen jälkeen kun Tiku ja Taku olivat hämäräperäisellä tavalla (siis Sisun kannalta katsottuna) kadonneet, Sisu sai takaisin talvella kadonneen ruokahalunsa. Ihan hassua, kadotaan noin vain ja tullaan takaisin. Tiku ja Taku kuitenkin lienevät poissa lopullisesti! Ruoka siis maistuu pojalle yhtä hyvin kuin äidille ja varsinkin mummulle. Aina ei tunnu kodin aamiainen, lounas ja päivällinen riittävän Sisulle, vaan välipalaa pitää ryhtyä pyydystämään itse. Elävää ravintoahan lentelee ihan sisälläkin, puhumattakaan nyt parvekkeesta. Näpsäisin muutaman kuvan Sisusta näissä metsästypuuhissa. Lopputulos oli kuten yleensäkin: saalis lensi tiehensä ja Sisu jäi ihmettelemään, mikä kohta prosessissa meni pieleen.

Sisu huomaa Mårbackan ja poutapilven takana innokkaasti pörräävän kukkakärpäsen. Siitäpä saisi maittavan välipalan, kun nälkä jo kurnii vatsassa.

Kyllä juu, siellä se on mutta miten sen saisi hampaisiinsa, kun välissä on tuollainen kukkaryteikkö! Sisu vahtii kärpäsen liikkeitä hievahtamatta, valmiina lopulliseen iskuun - kunhan saalis nyt vaan älyäisi pörrätä vähän lähemmäksi.

Mutta hui hai! Saalis lisäsi korkeutta ja suunnisti kohti etelää, pois meidän parvekkeelta, missä henkiriepu on todellisessa vaarassa.

Rohkea metsästäjä jäi tällä(kin) kertaa ilman välipalaa. Mutta onneksi Sisu on sinnikäs optimisti. Kunhan seuraava uhri pörrää paikalle, pitäköön vain varansa ettei joudu suuren metsästäjän suuhun!

maanantai 16. heinäkuuta 2012

Kesänviettoa maalla

Viime kesänä kissat ja minä emme päässeet ollenkaan mökille, kun olivat ne pikkuiset ipanat täällä kasvamassa. Silloin oli ihanaa mökkisäätä riittämiin, hellettä ym. Tänä kesänä hellettä ei näkynyt ei kuulunut, mutta lähdimme kuitenkin kesäkuun puolivälissä matkaan. Kolme kissaa mahtui mukaan, Kaisa jäi sovinnolla Ullan hemmoteltavaksi. Auto oli pakattu täpösen täyteen, tarkoitus oli viipyä mökillä juhannuksen yli. Kissat viihtyivät mainiosti; Nöpölle ja Julinkalle paikka oli tuttu ennestään, ja Sisu tutustui ympäristöönsä tuota pikaa. Erityisen viihdyttävää Sisun mielestä oli juosta portaita ylös alas, kas kun meillä kotona ei ole sellaisia. Tuvan ison ikkunan takana oli lintulauta, jolla vieraili kaikenlaisia pikkuisia lintuja ynnä kolme oravaa. Kissojen mielipuuhaa oli vahtia elukoitten vierailuja laudalla, elukat taas eivät olleet moksiskaaan lasin takana vaanivista pedoista. Pihalla käyskenteli nuori metsäjänis, Kimmo, joka todennäköisesti on sukua edellisvuosien Esalle/Elisalle.
Niin, sää ei suosinut tätä mökkilomaa. Aika monena päivänä satoi. Jos ei satanut, oli koleaa ja tuulista vaikka aurinko paistoi. Järven vesi oli 17-asteista, ei puhettakaan uimisesta. Sauvakävelylenkille sentään pääsi. Jonkin verran myös valokuvailin alkukesän kasveja. Mutta kivaa oli, kyllä mökkiolot aina kaupungin voittaa, ainakin parin viikon ajan. Ja onhan tässä kesää vielä jäljellä. Jos oikea kesäsää sattuu kohdalle, otamme vierailun uusiksi!

Nöpö ottaa rennosti, satoi tai paistoi.

Julinka mielipuuhassaan, lepäilemässä korituolissa. Suu on pikkuisen auki, en nyt muista, haukotusko sieltä tuli vai valitus siitä, että nälkäiselle kissalle ei anneta ruokaa.

Sisu tarkkana, ikkunan takana tapahtuu jotain.

Sekä mummu että Sisu vahtivat taas kerran liikennettä ikkunan takana.

Kyllä näinkin voi istua - tyhjän päällä.

Jaaha, orava on tullut katsomaan, löytyisikö laudalta jotain naposteltavaa. Ehkä kävynsiemenet ovat alkaneet kyllästyttää!

Tällä tupsukorvalla taitaa olla dementia, kun päälle on unohtunut talviturkki. Vai onko oravankin mielestä niin kylmä, ettei talvikamppeista ole syytä vielä luopua?

Tupsukorva kipaisi laudalta lähimmän puun oksalle ja nauroi sieltä minulle ihan päin naamaa.

Kimmo-pupu pihalla puputtamassa ruohoa.



Vihervarpunen istuskeli männyntaimen latvassa.

Järveltä kuuluu usein kuikan huuto. Tässäkö huutaja? Eräänä suht. lämpimänä päivänä me mökkiasukkaat (poisluettuna kissat) istuimme laiturilla ja mitä näimmekään! Rannan puiden suojassa paikalle uiskenteli vesilintuemo, jolla oli komea takatukka ja kaksitoista pientä poikasta mukanaan. Rauhassa ne ohittivat laiturin ihan läheltä ja jatkoivat matkaansa; osa pienistä kiipesi emon selkään. Kamerani oli mökissä. Sen jälkeen se oli aina mukanani mennessäni laiturille, mutta lintuperhettä ei näkynyt toista kertaa.

Kissan käpäliä löytyy mökistä täysi tusina, mutta nämä kissankäpälät bongasimme eräänä päivänä tien poskesta.

Vanamot kukkivat alkukesällä ja tuoksuvat ihanasti.

Suopursun kukat ovat kauniita ja tuoksuvat myös - eivät kuitenkaan yhtä ihanasti kuin vanamot.
Lopuksi ehdoton suosikkini kaikkien ihanien kesäkukkien joukossa - juhannusruusu.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Nukkuessa

Keskiviikkona aamupäivällä. Sisu lepäilee (melkein) itse rakentamassaan lepotuolissa parvekkeella. Aurinko paistaa, linnut laulelevat.  Uneen vaipumista häiritsee kameran räpsyminen. Mikään ei enteile tulevaa.


Hirveitä saattaa sattua nukkuessa.
Sen tietää Sisu nyt.
Selvästi on haaruksista
ratkennut turkki!
Ja Tiku
ja Taku
ties mihin tippuneet!
Joku onneksi sen huomasi
ja siististi ompeli
saumansuut kiinni.

(J.Janhilan runoa Pesu II mukaillen)

Torstaina iltapäivällä. Sisu on vielä pikkuisen päästään pyörällä, katse harittaa ja takajalat hieman huojuvat kävellessä. Niinpä niin, nukkuessa voi tapahtua mitä vain, varsinkin jos sattuu  nukahtamaan eläinlääkärin vastaanotolla.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Oikeaan elementtiin - emon johdolla jokeen!

Toukokuussa kaksi vuotta sitten  kävelin Aurajoen rantaa pitkin. Olin matkalla vierailulle tuttavan luo, ja kamera sattui olemaan mukana. Jossakin teatterisillan luona suuntasin matkani kadulle päin, ja mitä tulikaan kujalla vastaan! Sorsaemo ja yksitoista pikkusorsaa. Seurue oli matkalla joen rantaan.  Porukan kannoilla kulki pari rouvaa, jotka kertoivat emon suunnistaneen ensin Linnankadulle päin. Siellähän ei ole vettä, joten rouvat päättivät auttaa emoa sen verran että oikea suunta löytyisi. Kaivelin kiireesti kamerani esiin ja ryhdyin kuvaamaan tapahtumia. Tarkoitukseni oli tietenkin laittaa kuvat blogiin heti tapahtuman jälkeen, mutta siitä ei tullut mitään, kun kone ryhtyi lähes toimimattomaksi. Viime keväänä minulla oli kyllä uusi toimiva kone, mutta kun olen hidas hämäläinen (Z.Topelius Maamme-kirjassaan kertoo, että hämäläiset ovat hitaita), en ehtinyt enkä muistanutkaan sorsa-asioita, kun oli niitä kissanpentuja. Mutta nyt siis kuvasarja sorsaäidin ja hänen yhdentoista poikasensa jännittävästä matkasta sorsien oikeaan elementtiin, veteen.

Oikea suunta on löytynyt, ja emo varmaankin antaa jälkeläisilleen tiukan määräyksen pysytellä kannoilla. 

Pieni este matkalla - eiköhän siitä selvitä!

Välillä emo pysähtyy ja tutkii ympäristöä...

ottaa pääluvun ja ehkä rohkaisee pienokaisia jatkamaan.

Rannan pyörätiellä on syytä katsoa oikealle ja vasemmalle

...ja sitten mennäään, kaikki yhdessä

suoraan pensaikkoon. Lepohetki on varmasti paikallaan, mutta vielä on matkaa jäljellä.

Kaikkeen sitä pikkuiset sorsanpojat joutuvatkin, portaita alas, ja mitä sen jälkeen!

Tässä vaiheessa emo kertoo matkan lopullisen päämäärän mutta...

 sinne on vielä aika hyppäys - alaspäin. Emo varmaankin antaa tiukat ohjeet: jokaisen on tultava vuorollaan emon perässä, rannalle ei jäädä ruikuttamaan. Ihmisiä oli tässä vaiheessa jo aika paljon seuraamassa tilannetta. Kyllä oli todella ikimuistoinen kokemus nähdä, miten poikaset seurasivat emoaan veteen. Ensimmäinen epäröi hetken aikaa ennen kuin hyppäsi, mutta sen jälkeen muut hyppäsivät vuorollaan rohkeasti emon ja sisarusten luo.

Emo kannusti poikasiaan ja piti tarkkaa lukua jo veteen päässeistä.

Vielä puuttuu muutama...

ja vielä yksi.

Hetken aikaa emo ja poikaset vielä uiskentelivat rannan tuntumassa; ehkä emo varmisti, että kaikki ovat mukana.

Tiiviinä joukkona emon kyljessä lähdettiin uimaan joen yläjuoksun suuntaan. Katselijat rannalla varmaankin toivottivat pesueelle hyvää matkaa ja onnellista sorsanelämää, minä ainakin tein niin. Myöhemmin kesällä näin Halisten kosken tuntumassa ison joukon nuoria sorsia ja ajattelin, että ehkä siinä oli osa juuri tätä pesuetta, jonka vesillelähtöä olin saanut olla todistamassa.